Hei hei lukijani!

Siitä on tosi pitkä aika, kun viimeksi tänne kirjoittelin. Itse asiassa mami on ollut laiska. Monta kertaa tassuttelin hänen luokseen nostamaan tassuani hänen jalkaansa vasten ja katsoin häntä silmiin: 'Kirjoita nyt siitä, miten kiva syksy tai talvi minulla oli, kerro ihmisille, miten riemuissani olin kun lunta alkoi taas satelemaan ja pääsin peuhaamaan lumessa', mutta mami ei ollut huomaavinaan minua. Vaikka katsoin häntä pitkään ruskeilla silmilläni ja istuin nätisti. Vaikka haukahdin hänelle ja vilkaisin syrjäsilmälläni hänen tietokonettaan. Silti ei elonmerkkejä. Hänen kätensä eivät asettuneet näppikselle, eikä hänen kasvonsa hehkunut sitä fiilistä, että ahaa nyt minä kerronkin tästä ja tästä. Kaipa tämä oli sitä tilapäistä hiljaiseloa, sellaista sattuu.

Mutta heräsin. Olinko nähnyt unta vai onko tämä todellisuutta? Joku hävisi minun elämästäni. Hän lähti, eikä enää tullut takaisin. En enää haistanut hänen tuttua hajuaan, enkä nähnyt hänen tavaroitaan kotona. Pari kertaa hän kävi minua katsomassa, kun vielä lähellä oli, ja olin tietenkin iloinen siitä. Mami selitti, että kyllä minä joskus häntä näen, vaikken ihan joka päivä. Kuten tiedätte, muistini on pitkä ja olen vannonut uskollisuuttani hänelle.
Alkuaikoina vaelsin ympäri kotia ja etsin häntä. Alakerrasta ja yläkerrasta. Jopa sängystä. Mutta en löytänyt häntä. Kävin nuuskimassa autoakin. Hajuja löytyi, muttei häntä. Mutta mami oli taas iloinen, hymyili ja puhui enemmän minulle, puhua paapatti ja selitti niitä ja näitä. Pääsin tavallista useammin hänen kanssaan kauppareissuille, vaikka tietysti jouduin odottamaan autossa, kun hän kävi tekemässä ostoksia.
Minulla oli nyt enemmän vahdittavaa, pidin mamia silmällä ja katsoin, että hänellä oli muutenkin kaikki hyvin.

Yhteen aikaan mami vei minut ystävilleen hoitoon. Kamelini oli myös siellä. Mami silitti ja rapsutti minua ja sanoi, että olehan kiltti tyttö. Mitä? Ainahan minä olen kiltti, en edes ole koskaan purrut ketään. Sitten hän sanoi tulevansa hakemaan minut jonkin ajan kuluttua ja lähti. Auto huristeli pois pihalta, katselin kuinka auton takaperä vähitellen katosi näkyvistä mäen alapuolella ja kuinka auto lopulta kääntyi maantielle. Auton äänikin kaikkoni jonnekin kauas ja lopulta lakkasi kokonaan. Sinne hän meni. Mutta hän lupasi tulla takaisin, joten odotan kärsivällisenä. Hän tulee kyllä, niinkuin lupasi.
Ja hän tulikin takaisin. Mami tuli takaisin. Kuinka riemuissani olin siitä, pyörin hänen ympärillään ja kävin makaamaan maahan tassut sojottaen taivasta kohden. Yhdessä palasimme kotiin. Aah, mikä ihana tuoksu, oman pellon tuoksu, ja mikä parasta, mamin tuoksu. Olin taas hänen lähellään.

Sitten jonkin ajan kuluttua mami puheli minulle, että nyt lähdetään pienelle reissulle. Ooh, ihanko tosi, pääsisinkö minä hänen mukaansa jonnekin. Mentiin autoon, minä hyppäsin takapenkille ja mami asettui eteen ja niin me lähdimme. Ajoimme aika pitkän matkan. Välillä nousin istumaan ja katselin ikkunasta ohi vilistävää maisemaa. Puita, metsiä ja peltoja. Kunnes ne muuttuivat kerrostaloiksi, ja lopulta ikäänkuin nopeutettu filmi pysähtyi. Olimme pysähtyneet jonnekin. Mami nousi autosta ulos ja kutsui minut ulos. Ei, ei, ei, kertoi katseeni, mutta mami oli sinnikäs ja komensi minut ulos. Kun en suostunut siihen, hän joutui vetämään minua ulos. No murrrr hyvä on sitten, tullaan tullaan ulos. Tapasin mamin ystävän, mutta en suostunut tekemään häneen tuttavuutta. Maata köhötin keittiön pöydän alla ja kuuntelin pöydän yläpuolella käytävää keskustelua. Sitten taas mentiin. Mami sanoi, että nyt lähdetään, ja siihenhän minä mielelläni suostuin. Palasimme autolle ja ajoimme jonkin ison kaupan pihaan. Mami nousi autosta ja tervehti ulkona seisovaa heppua. Sitten he tulivat autoon. Taas lähdimme ajamaan, maisemat vilisivät. Katsoin, miten mami ajoi ja miten se heppu istui hänen vieressään. Jossakin vaiheessa huomasin, että olimme palanneet kotiin.

Olin taas omalla reviirilläni ja ilmaisin sitä haukkuen sille hepulle, mutta mami käski minun pitää kuonoani kiinni. Höh tyhmä mami, eikö se näe tuota heppua, että miten se astelee minun reviirilläni.
He menivät taloon. Jäin ulkopuolelle katsomaan ja haistelemaan, yritin haistella sen hepun hajuja. Vähän oudolta ja pelottavalta tuntuu, mutta menen kuitenkin sisälle, hitaasti, haistellen, kuulostellen ja tarkastellen. Heppu siirtyi kauemmaksi, joten uskalsin mennä sisälle. Hitaasti mutta varmasti siirryn yläkertaan johtavien rappusten eteen ja kun sinne pääsin, juoksin yläkertaan. Yläkerrassa kuuntelen, mitä alakerrasta kuuluu.
Menen alas, kurkistan olohuoneeseen. He nauravat ja mami katsoo minua samalla kutsuen minua luokseen, mutta en mene. Sipsuttelen takaisin yläkertaan. No, monta kertaa kävin olkkaria kurkistamassa. Heppu yritti houkutella minua luokseen, mutta en mene.
Heppu siirtää katseensa toiseen suuntaan. Hmm ei se tunnu uhkaavalta... mutta silti olen edelleen varuillani.
Heppu syö voileipää... jonka päällä on lauantaimakkaraa... hei, se on minun suurimpia herkkujani. Hitaasti hivutan itseäni lähemmäs häntä, mutta en siltikään vielä uskalla mennä hakemaan minulle tarjottua makupalaa.

Päätin kuitenkin rohkaista itseäni hieman. Olihan tässä nyt mennyt muutama päivä, että tuo uusi heppu on ollut meillä. Menin hänen luokseen, mutta niin, että pääsin kurkottamaan päälläni hänen kädellään olevaa makupalaa kohti ja kun kuononi lopulta kohtasi hänen kättään, nappasin makupalan oikein nopeasti ja siirryin äkkiä taaksepäin.
Hän lekotteli sohvalla mamin kanssa telkkaria katsellen, eikä ollut huomaavinaan minua. Mamikaan ei ollut huomaavinaan minua. No höh... tai okei sitten, tuo tuntuu vähemmän uhkaavalta. Eihän tuo heppu voi tehdä minulle mitään, kun makaa tuolla lailla puolustuskyvyttömänä. Tassuttelen hänen luokseen ja nuolen hänen kättään. No hänen kasvojaan en ainakaan vielä nuole, kädet saavat toistaiseksi kelvata. Mutta minua pelotti, jos hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä. Silloin juoksin äkkiä yläkertaan turvaan. Palasin kuitenkin hyvin pian alakertaan.
Vähitellen aloin tykätä siitä hepusta, olihan hän ihan mukiinmenevä. Ja yhtenä päivänä hän lähti. Hän lähti mamin kanssa ja minut jätettiin hoitoon.

Palasimme jonkin ajan kuluttua normaaliin elämään, nukuin, söin ja ulkoilin mamin kanssa. Kunnes hän taas sanoi minulle, että nyt lähdetään reissuun, tällä kerralla kuulemma paljon pidemmälle. Mitä se minua haittasi, pääasia, ettei minua viedä hoitoon ja nyt näkisin, missä hän on ollut sillä aikaa, kun olin ollut hoidossa.
Kauan aikaa ajoimme, tosi pitkän matkan, sitten tulimme perille. Mami nousi autosta ja näin, kun joku lähestyi meitä, sitten se joku tervehti minua kurkistamalla autoon. Ääni kuulosti tutulta ja olemuskin. Taas en suostunut tulemaan autosta ulos, niinkuin en ikinä vieraissa paikoissa, mutta lopulta kuitenkin löysin itseni seisomasta auton ulkopuolella. Käytyäni tekemässä tarpeeni astelin vastenhakoisesti mamin perässä, menimme talon sisälle, portaita ylös ja asuntoon. Siellä koin ahaa-elämyksen. Nyt tiedän, kuka tuo on. Tuo, jolla oli niin tuttu ääni ja olemus. Sehän on se heppu, joka kerran kävi meillä ja joka tarjosi minulle niitä herkkupaloja. Se, jonka käsiä ja kasvoja nuolin. Se, jota aluksi arastelin niin kovasti, että pysyttelin yläkerrassa. Olimme tulleet mamin kanssa hänen kotiinsa ja täällä sitä ollaan nyt.
Kerron sitten myöhemmin enemmän tästä uudesta kokemuksesta.

Aurinko paistaa, kevät on tullut. Nauttikaa siitä!