Kevät tuli lähes huomaamatta, ainakin sinne, missä ennen asuttiin, mutta se oli jo hyvin pitkällä täällä, missä nyt asutaan. Mutta palatkaamme hiukan ajassa taaksepäin.

Laatikoita ilmestyi kotiimme, niitä oli hurjan monta ja joka huoneessa. Mami oli jälleen pakkaushommissa. Miten tutulta tuo homma nyt näyttikään. Tavarat siirtyivät kaapeista laatikkoihin pikku hiljaa. Pälyilin lelujeni perään, niitä ainakaan ei oltu vielä laitettu mihinkään laatikkoon. Olimmeko taas muuttohommissa, se ei ollut vielä selvinnyt minulle. Tiedän kyllä, milloin lähdetään vipeltämään, se on se hetki, jolloin lelut on pakattu kassiin ja siirretty autoon.

Monta päivää mami pakkaili tuskan hien kera ja pinosi pakatut laatikot jonnekin nurkkaan. Jonkin ajan kuluttua mummo ja pappa tulivat meille. Oho mikä odottamaton yllätys. En ollut nähnyt heitä vähään aikaan, ja oli mukava lähteä papan kanssa kävelylle ja kuunnella, mitä lintuja hän oli bongannut.
Useita laatikoita pääsi jatkoksi aikaisemmin pakattujen laatikkojen kanssa ja talo tuntui tyhjemmältä, mutta vielä kamelini lojui lattialla. Sitten mummo ja pappa lähtivät takaisin kotiinsa.

Lopulta koitti se päivä, jolloin tein sen havainnon, että mami pakkasi minun leluni kassiin, kantoi petit autoon ja petasi minulle paikan auton takapenkille.
'Nata, hyppää autoon' sanoi hän ja hyppäsin oitis. Ajelimme maantietä pitkin, mutta emme menneetkään asfalttitielle päin. Auto kääntyi aivan toiseen suuntaan, mutta tiesin oitis, minne olimme menossa. Olimme menossa Karin paikeille. Siellä nuo ihmiset taas joivat kahvia. Talon emäntä tuskaili siitä, kun talossa ei ollut sillä hetkellä yhtään pullaa tarjoiltavana kahvin kera, ja mami sanoi siihen... kääk, mitä hän sanoi?? 'Ei se haittaa, kahvi riittää mainiosti'. Kyllä tuo haittasi minua kovasti, hyvin kovasti. Pulla olisi ollut kovin tervetullut juuri nyt, eikös se aina ole. Tai unohtakaa tuo, Kari antoikin minulle herkullisen puruluun, joka hävisi äkkiä suuhuni.
He halailivat ja hyvästelivät toisiaan. Minuakin halailtiin ja sanottiin, että toivottavasti nähdään joskus, ja muistakaa lähettää kuvia. Mitä tämä tarkoitti. Oltiinko lähdössä jonnekin kauemmaksi? Olin aivan pihalla, mutta toivon mukaan omalla pihallani, jahka tämä kaikki sekamelska vain minullekin selviäisi.

Mentiin takaisin autoon ja niin lähdettiin. Kotvan päästä jo oltiinkin asfalttitiellä ja oltiin matkalla - jonnekin.
Vedin sikeitä takapenkillä ja välillä katselin maisemia ikkunasta. Sitten tulimmekin perille. Vähäkös näytti paikka hieman tutulta, mutta vielä tutummalta näytti se hahmo, joka tuli meitä vastaan parkkipaikalla. Se Oli Se Heppu, oi muistatteko kun kerroin Siitä Hepusta. Menimme hänen kotiinsa.

Joitakin päiviä ja öitä kului, kunnes lähdimme autolla jonnekin. Nyt tämä oli aivan outo paikka minulle. Kävelimme portaita ylös, ylös ja vielä ylös, sitten avautui ovi. Panin kuononi asialle, haistelin paikkoja ja ilmaa. Asunto oli aivan tyhjä lukuunottamatta kaikkia lelujani, jotka lojuivat lattialla. Kamelini oli jollakin ilveellä päässyt siihen outoon ja tyhjään asuntoon, kuten myös sorsani ja sammakkoni ja ja ja niin ne kaikki minun leluni, mitkä minulla nyt olikaan. Edelleen olin pihalla.

Olin Hepun luona, nukuin hänen tietokonepöytänsä alla mukavassa kolossa ja välillä katsoin ylös ja virnuilin itsekseni, kun huomasin, että miten Heppu yritti keskittyä tietokoneeseensa juuri sillä hetkellä, kun venyttelin jalkojani tai siirsin kroppaani toiselle puolelle.
Mami ei ollut siellä. Hän oli mennyt jonnekin, en tiennyt minne. Mutta hän tuli aina takaisin joitakin tunteja myöhemmin.

Then... we were again on our way somewhere... nousin taas autosta, sen samaisen kerrostalon pihalla, jossa kerran kävin. Noustiin samoja portaita ylös ja astuttiin samasta ovesta sisään. Nyt... kuononi rekisteröi aivoihini tuoksuja... ja eivätkös ne tuoksut olleetkin tuttuja. Hiippailin hitaasti sisään ja katselin ympärilleni. Keittiössä oli pöytä ja penkit, olkkarissa sohvat ja muut kalusteet, makkarissa sänky, ja ne kaikki olivat hyvin tuttuja minulle. Juoma- ja ruokakuppini olivat löytäneet uuden paikan keittiössä.

Hepunkin näin joka päivä, eikä enää ajeltu tuntikausia, siihen meni vain pari silmänräpäystä. Toisinaan Heppu tuli meille, ja siitäkös aina riemastuin. Mutta siitä en riemastunut, kun piti lähteä ulos. Antakees ku selitän. Eikös minulle pitäisi avata ovi niin, että voisin lähteä ulos asioilleni ilman, että joku olisi takanani kyttäämässä? Mutta näin vain käy; mami ottaa talutushihnan naulakosta ja kutsuu minua. Enpäs tule, en en en en. Jos pitää jonnekin mennä, niin tule ite hakemaan minut. Mami kiinnittää hihnan pantaani ja lähtee menemään ovelle (joka edelleen on kiinni). En lähde minnekään, en liikuta yhtääkään jalkaani, en edes nouse ylös. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnen kevyen nykäisyn. Nah, mitäköhän tuo nyt yrittää. Nyt se nykäisy tuntuu lujempana ja sitten vielä lujempana niin, että liu'un parketilla eteenpäin. Mulkaisen mamia ja nousen vastahakoisena ylös ja tallustelen ovelle, joka avautuu mamin käden avaamana. Siirrymme porras kerrallaan alaspäin, kunnes pääsemme ulko-ovelle ja ulos. Seuraan mamin ohjaamana ruohikolle, ja sitten teen asiani siellä, vielä kerran vilkuiltuani ympärilleni, ettei ketään vain näy, tai näkyyhän tuo mami, mutta koetan teeskennellä, ettei hän ole läsnä.

Useampia kertoja viikossa käymme mamin kanssa pitkällä lenkillä. Mami oli yhtenä päivänä löytänyt metsätien. Olin itsekin innoissani siitä, sillä pääsin silloin metsään talsimaan ja mustikkamättäitä haistelemaan. Metsä oli myös täynnä sivuille johtavia polkuja, joita pitkin oli jännä mennä, mutta parasta metsässä oli se, että saatoin mennä puun taakse asioilleni ilman, että kukaan näkisi. Ettekä sano tähän mitään, menettehän te ihmisetkin siihen koppiin asioillenne ja vieläpä suljette oven perässänne.
Metsätietä pitkin pääsimme myös koirapuistoon. Toisinaan puisto oli täynnä vieraita koiria, jotka kaikin keinoin koettivat leikkiä kanssani, mutta toisinaan se oli tyhjä. Kun se oli tyhjä, hyrisin vain tyytyväisyyttäni ja laskeuduin makaamaan maahan. Mutta kun siellä oli muita, jouduin hätistelemään niitä pois, kun ne jatkuvasti juoksentelivat perässäni.

Olimme siis muuttaneet tänne, ja jouduin sopeutumaan uusiin paikkoihin taas, mutta eiköhän tämä tästä ala sujua, olenhan nyt kotona.

Kesä on nyt parhaimmillaan, nautitaan siitä niin kauan kun vielä voimme!

Palaamme astialle.