Minjalle ja muille anteeksi, kun en ole kirjoitellut blogiini vähään aikaan mitään. Olemme niin Natan hurmiossa, ettei *muka* ole ollut aikaa kirjoittaa kuulumisia!

Tässä suunnilleen puolitoista viikkoa sitten Nata oppi vihdoin maahan-käskyn. Ensin piti tietysti kokeilla istumista ja tassun antamista ennen maahan menemistä. Nyt menee hiukan paremmin, eli menee heti maahan kokeilematta muita vaihtoehtoja. Ja on sitten homma saada Nata makuultaan istumaan, hän ei nimittäin millään tajua, että halutaan Natan istuvan, eikä makaavan.

Kävimme viime viikolla sunnuntaina Sipoon koirametsässä. Vaikka mulla ei ollut tulkkia mukana, ihan hyvin meni kuitenkin. Fiia noukki meidät kotimme läheltä autoonsa, jossa oli jo kaksi muuta naista ja neljä koiraa.
Päästyämme koirametsään muut koirat juoksentelivat vapaana ja Nata niiden perässä, narussa. Jonkin ajan kuluttua tuumin, että miksi en päästäisi Nataa vapaaksi, niin hyvin näytti tulevan toimeen porukamme koirien kanssa. Niin päästin Natan vapaaksi. Alkumatka menikin loistavasti, kunnes vastaan tuli vieraita ihmisiä koirineen. Yksi niistä koirista alkoi kosiskella Nataa. Voi sitä parkaa, kun yritin ottaa Nataa kiinni ja hän vaan meni kauemmaksi, uroskoira kintereillään. Uroskoiran omistaja yritti myös ottaa koiraansa kiinni. En tiedä kuinka kauan jouduin siinä lumihangessa tarpomaan, sillä hengästyin kovasti ja tuli kuuma. Lopulta uroskoira saatiin kiinni, mutta Nata oli kadoksissa. Hätä nousi kurkkuuni. Muut näyttivät suunnan, jossa Nata oli viimeksi nähty ja lähdin siihen suuntaan etsimään Nataa. Jonkin aikaa tiirailtuani näin vihdoin neidin istuvan kauempana häntää heiluen. Lähestyin Nataa, mutta neiti juoksi kauemmas. Taisi pelätä meidän porukan koiria, jotka risteilivät ympärillämme, vaikka ne koirat olivat tosi kilttejä ja halusivat leikkiä Natan kanssa. Sain houkuteltua Natan lähelleni ja nappasin sen kiinni ja kytkin hihnaan. Huono juttu oli se, että kytkin hihnan väärään renkaaseen, Natan nimilätkän renkaaseen, ja kohta Nata lähti vetämään hihnaa peloissaan, ja hihna irtosi siitä renkaasta ja nimilätkä lensi johonkin lumeen. Niin oli Nata taas irti. Olin aivan väsyksissäni, joten painuin maahan istumaan ja sytytin savukkeen. Fiia tuli luokseni ja neuvoi minua, etten toruisi Nataa (olin torunut ekalla kiinnisaamisellani), ja meni kauemmas koiriensa kanssa. Sovittiin, että muu porukka odottelisivat etäämmällä meitä, koska näkyi selvästi, että Nata halusi luokseni, mutta ei uskaltanut muiden takia. Jäätyäni yksin istumaan Nata tuli luokseni häntä iloisesti heiluen niin, että pääsin silittämään häntä ja kytkemään hihnaa kiinni.
Palasimme muiden luokse ja niin pääsimme jatkamaan metsäretkeämme.
Maasto oli kallioista, piti kiivetä kallioita ylös ja sitten päästä jollakin konstin alas. Kyllä siinä oli Natalla ihmettelemistä, että mihin paikkaan emäntä oli hänet oikein tuonut!
Jonkin aikaa käveltyämme ja ohitettuamme lukuisat koirat omistajineen pysähdyimme tauolle. Itse kukin kaivoi repustaan juomansa ja eväänsä. Syötimme ja juotimme koirat, tosin Nata ei suostunut syömään eikä juomaan yhtikäs mitään. Tilanne oli liian jännittävä ja uusi pikkuiselle neidille, ja lisäksi neiti oli väsyksissään ja paleli.
Kun jatkoimme matkaa, maasto muuttui tasaisemmaksi ja helppokulkuisemmaksi. Nata intoutui taas juoksemaan muiden koirien perässä, mutta valitettavasti emäntä ei enää päästänyt Nataa vapaaksi.
Kun koirat ja emännät oli pakattu autoon, palasimme Helsinkiin. Jäimme Natan kanssa pois suunnilleen samasta kohtaa kuin mistä meidät haettiin, ja Nata katsoi minua ja jos hän olisi osannut puhua, olisi hän sanonut: "Äiti, pitääkö meidän vielä kävellä tästä kotiin?" Niin väsynyt Nata oli. Hiljakseen kävelimme kotiin päin, ja jossakin vaiheessa Nata vainusi tutun tien ja alkoi kävellä nopeammin kotiin.
Kun vihdoin oltiin kotona, Nata söi ja joi hyvin ja kävi maate. Siinä lattialla hän nukkui ja nukkui, ja parin tunnin kuluttua, kun oli lenkin aika, ei hän olisi millään jaksanut nousta, mutta pakkohan sitä oli ulkona käydä.