Say Cheese, tavataan sanoa, kun otetaan kuvia. Mut tuota ilmaisua voisi käyttää myös muissakin tapauksissa.

Mulla alkoi taas jokavuotinen, tai pitäiskö sanoa puolivuotinen, karvanlähtöaika. Kolmatta viikkoa olen nyt pudottanut kuolleita karvojani joka puolelle kotia ja ties kuinka monennen kerran mua on harjattu ulkona. Silti karvoja vielä lähtee. Mami sen kun vaan voivottelee.
Say Cheese.

Käytiin syyskuun puolessa välein koirien Match Showissa ja siellä oli hurjasti muita koiria. Olin kisoissa neljäntenä. Sain lohdutuspalkinnoksi kuivamuonaa.
Say Cheese.

Käytiin taas junattelemassa Jyväskylässä ja nähtiin Kolli. Lenkit Kangaslammen ympäri mamin ja Kollin kanssa olivat superjuttuja, kuten myös se, kun tapasin Kollin mutsin. Taidan ruveta kutsumaan häntä Piparmutsiksi, se pipari oli kyllä hyvää, vaikken itse uskaltanut sitä hakea.
Say Cheese.

Jäin taas parvekkeelle lukkojen taakse, mutta onneksi mami jäi vielä lukemaan kirjaa sängyssään ja jotenkin hän arvasi, että olin taas parvekkeella ja tuli avaamaan minulle oven.
'Taasko neiti hyvä menit parvekkeelle, joskus liiallinen uteliaisuus ei ole hyväksi.'
Say Cheese.

Mami laittoi iltapalaksi juustovoileipiä ja meni olkkariin syömään niitä. Hetken päästä hän palasi keittiöön ja huomasi, että juusto oli kadonnut keittiön pöydältä. Kohta kuului vihainen karjunta nimeni kanssa. Joo-oo, kävin noukkimassa sen juuston sieltä pöydältä. Ei ihme, etten ole saanut moneen päivään juustoa tämän tapauksen jälkeen, mutta sen sijaan mami onkin kutsunut minua juustolikaksi. Ihmekös tuo.
Say Cheese.

Aaanndddd saayyyy Cheeeeseeeeee, enää pari päivää, ja Kolli tulee taas tänne.

Cheese.

Kuten otsikkokin jo kertoo, aion kertoa, mitä elokuussa tapahtui. Ja paljon tapahtuikin.

Tulimme kotiin Jyväskylästä, tosin ei ehditty kahdenkeskistellä kovin pitkään, kun lähdettiin käymään Hesassa. Juna oli jo tuttu kulkuväline mulle. Käytiin yllättämässä mummo ja pappa. Tosin ehdin siinä matkan aikana miettiä, että entäs jos he eivät olisikaan olleet kotona, olisko tästä tullut koirareissu, tuota noin tarkoitan siis hukkareissu. Onneksi meidän kävi lykky, sillä he olivat kotona. Mummo avasi oven ja oli yllättynyt nähdessään meidät. Pappa ei ollut kotona, mutta tuli pian kotiin pyöräreissultaan, kun mummo soitti hänelle ja sanoi, että arvaa, ketkä tulla tupsahtivat tänne.
Tavattiin myös mamin ystävä ja niin, se Tumpe. Olihan Tumpea kiva nähdä pitkästä aikaa. Hiukan katsoin sitä vinoon ja tuumasin, että vieläkö se haluaa selkääni tai leikkiä junatunnelia. Eipä Tumpe kuitenkaan enää niin paljon hypellyt. Oltiin stadissa muutama päivä ja sitten palattiin kotiin.
Vähään aikaan ei tapahtunut mitään, kunnes eräänä iltana juuri ennen nukkumaan menoa, jouduin lukkojen taakse parvekkeelle, silkasta erehdyksestä. Mami oli sinä päivänä hyvin väsynyt ja hajamielinen, mistäköhän taisi tuo hajamielisyys johtua. Hän kävi päivän viimeisellä röökilla parvekkeella ja kun tuli sisälle, tarkisti vielä, etten ollut parvekkeella, laittoi oven lukkoon ja meni sänkyynsä. Taisin kuulla vaimeana parvekkeen oven lävitse, miten mami kutsui mua nukkumaan. Vaanpa mitenkä olisin oven lävitse päässyt. Aamulla mami kummasteli, kun en tullut herättämään häntä, niin kuin aina aamuisin tein. Kyllä hänen kasvonsa olivat näkemisen arvoisia, kun hän hoksasi mut parvekkeella. Kohta ovi jo avautuikin ja pääsin sisälle. Tyhmä mami, kertoi katseeni, kun mulkoilin mamia ärsyntyneenä. Tosin siinä oli etunsa; se päivä oli oikea hemmottelupäivä; sain haleja, pusuja, rakkaudentunnustuksia, nameja ja herkkuja.

Tiedätte, että koira on ihmisen uskollinen ystävä. Tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että koiralle tulee kertoa kaikki jutut, juurta jaksaen. Mutta. Nyt. Mulle. Ei. Korjaan. EI. Kerrottu. Mitään.
Antakees, kun oikaisen koipiani, sitten kerron, mistä on kyse. Jopa kerron. Älkää sitten kertoko mamille, että kerroin teille.

Eräänä aamuna herättyämme mami laittoi sänkyyn uudet lakanat. Tuumasin, että tämäpä hienoa, kun sänkyyni laitetaan uudet lakanat, ja olin jo suuntamassa sänkyyn, kun mut käskettiin pois makuuhuoneesta. Ovi vielä laitettiin kiinni kuononi edessä. Murrr, mitä tämä nyt oli. Katselin, miten mami valmistautui lähtemään ulos. Innokkaana menin hänen luokseen ja odotin, jotta hän laittaisi hihnan kiinni pantaani, mutta sen sijaan hän sanoi mulle menevänsä ulos vähäksi aikaa ja käski mun olemaan kiltisti kotona, huikkasi vielä ovella ja lähti ulos.
Kävin johonkin makaamaan ja odottamaan häntä takaisin kotiin. Se kesti… ja kesti… lopulta kuulin rappusista ääniä. Kuulin tutut askeleet. Mami oli tulossa kotiin. Kuulin myös toisia ääniä, hieman raskaampia askelia, jotka tuntuivat tulevan mamin askelten vanavedessä. Mami oli käynyt hakemassa jonkun luoksemme. Höristelin korviani ja yritin kuulostella, kuka se olisi voinut olla.

Ovi avautui ja he astuivat sisälle. Haukuin, niin kuin aina vieraille ihmisille, jotka uskaltavat astua reviirini sisäpuolelle. Ja niin kuin aina, mami käski mun lopettamaan haukkuminen. Juoksentelin edestakaisin ja yritin saada selville, kuka tämä ihminen oli, joka oli tullut kotiimme. Kohta hän sanoi jotakin mulle, ja muutamien sekuntien jälkeen aivoni rekisteröivät tämän henkilön. Kävin varovaisesti nuuskimassa häntä, ja pian häntäni alkoi heilua iloisena. Hän tuoksui jyväskylälle, ja äkkiä mieleeni muistui meidän taannoinen reissu Jyväskylään. Tervetuloa, Kolli, kotiimme. Toivottavasti viihdyt meillä. Kunhan muistat, ettet kajoa ruokakuppiini.

Kollin vierailu oli tosi kiva. Kun mami ja Kolli istuivat sohvalla katsomassa telkkaria, yritin ahtautua heidän väliinsä. Joskus pääsin sohvalle, joskus en. Tulisi kuulemma liian ahdasta, jos olisin sohvalla, heidän välissään. Ihmisillä aina on tekosyitä, koirilla ei koskaan, otamme kaiken aina tosissamme, myös ruuan suhteen, josta lisää hieman tuonnempana. Joka tapauksessa, kun sohvalle pääsin, Kollin sylkkyyn oli kiva painaa päätä ja torkkua hiukan. Sitä iloa ei muuten kestänyt pitkään, pian mut komennettiin pois sohvalta vedoten siihen, että toisella sohvalla olisi ollut yllin kyllin tilaa mulle. Toiselle sohvalle nouseminen ei kuitenkaan sopinut mulle, vaan tunkeuduin sohvan ja pöydän väliin lattialle. Sieltä ainakin hoksaisin heti, jos joku nousisi sohvalta pois.

Kuten tiedätte, olen hyvin koulutettu koira. Tiedän, milloin on aika mennä ulos ja tiedän, milloin on ruoka-aika. Tässä eräänä iltana, kun Kolli ja mami laittoivat iltapalaa, tarkkailin heidän puuhailua. Näin, miten Kolli laitteli omia voileipiään ja toi ne olohuoneen pöydälle ja palasi keittiöön. Haha, nyt saatoin käyttää oveluuttani hyväkseni. Kävin nappaamassa Kollin leivät pöydältä, tai no, hotkaisin ne yksi kerrallaan suuhuni. Äkkiä Kolli oli jälleen olohuoneessa, ja taisi hän hiukan suuttua, koska meni takaisin keittiöön ilmoittamaan mamille tapahtuneesta. Mami tuli ja torui mua, tuhma tyttö, ei noin saa tehdä. Laskin päätäni alas ja aloin hävetä. Olin kuitenkin hyvin pian vakiopaikallani, eli sohvan edessä ilmoittamassa mamille ja Kollille, että heittäkees mulle huikkapala. Mami kuitenkin sanoi totisena siihen, että neitihän juuri nautti monta leipää, että se siitä sen illan iltapalasta. Viaton ja aneleva katseeni ei edes auttanut, en saanut palaakaan, en ainuttakaan, grrrrr…

Iltaisin, kun mami ja Kolli kömpivät sänkyyn nukkumaan, ryömin sängyn alle. Tämä taisi hiukan ärsyttää Kollia, kun rapsin ja rupsin sängyn alla, raps rups raps rups, kunnes löysin itselleni mukavan asennon ja niin liitelin unten maille. Näin unta, että rakas vinkuleluni sai siivet selkäänsä ja lensi eteisen hattuhyllyltä alas lattialle. Unissa lelut eivät osaa vinkua, joten leikin niiden kanssa kenenkään häiriintymättä. Aamulla, kun oli aika herätä, pomppasin ylös ja menin eteiseen vaatimaan vinkuleluani takaisin. Vinkuleluni siis joutui joka ilta hattuhyllylle – pitkästä aikaa. Tämän täytyi merkitä sitä, että Kollilla on hyvä kuulo, ovathan kollit hyviä pyydystämään hiiriä pimeässä. Nah, joka tapauksessa, vinkuleluni tuli olla mukanani koko ajan, minne meninkin. Ulos en tietenkään saanut viedä sitä, enkä mitään muutakaan lelua.

Ilo päättyy aina lyhyeen, kuten sanotaan. Niin piti Kollin palata kotiinsa. Katsoin murheissani, miten hän pakkasi laukkuaan. Jostakin syystä olen oppinut ymmärtämään, että laukkujen pakkaaminen merkitsi sitä, että ollaan lähdössä jonnekin pitkäksi aikaa. Mami ja Kolli menivät ulko-ovelle, ja Kolli hyvästeli mua ja niin he lähtivät ulos.
Kun mami tuli takaisin kotiin, mua ei niinku mikään huvittanut. Makasin vaan. Murjotin vaan. Huokailin vaan. Nukuin vaan. Mami lohdutteli mua, että kyllä me pian nähdään Kollia taas.

Elokuussa myös täytin vuosia. Täytin neljä vuotta elokuun viimeisenä päivänä. Ihmisvuosissa neljä vuotta olisi 28 vuotta. Syntymäpäivänäni olin ollut mamin kanssa kolme vuotta, seitsemän kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää, miinus koirahotelli- ja kaverin-luona-hoidossa-päivät. Näin paljon olen nähnyt ja kokenut. Oikeaa koiranelämää olen elänyt, ja täytyy sanoa, että olen onnellinen paitsi silloin, kun mamilla on et-saa-tänään-mitään-hyvää-päiviä. But it is life.

I will end this with one song by Rednex, this song really tells what is in our mind, mostly in Mami’s mind :P

Wish you were here
Me, oh my countryman
Wish you were here
Wish you were here
Don't you know the stove is getting colder
And I miss you like Hell
And I'm feeling blue
Wish you were here
Me, oh my countryman
Wish you were here
Wish you were here
Don't you know the stove is getting colder
And I miss you like Hell
And I'm feeling blue
I got feelings for you, babe
Do you still feel the same
From the first time I laid my eyes on you
I felt joy of living, I saw Heaven in your eyes
In your eyes
Wish you were here
Me, oh my countryman
Wish you were here (I wish you were here)
Wish you were here
Don't you know the stove is getting colder
And I miss you like Hell
And I'm feeling blue
I miss your laugh, I miss your smile
I miss everything about you
Every second's like a minute
Every minute's like a day
When you're far away
Wish you were here
The stove is getting colder, baby
I wish you were here
Wish you were here
A battlefield of love and fear
And I wish you were here
I got feelings for you, babe
From the first time I laid my eyes on you
Wish you were here
Me, oh my countryman
Wish you were here (I wish you were here)
Wish you were here
Don't you know the stove is getting colder
And I miss you like Hell
And I'm feeling blue

Muikka.

No, ei me oltu reissussa näin pitkään, tultiin kotia jo ajat sitten. Mami ei vaan ollut vielä kerennyt tänne typotella. Menin kyl monta kertaa sen luokse ja mulkoilin sitä ruskeilla silmilläni ikäänkuin olisin sanonut, et kirjota prkl ny ennenku jutut unohtuu. Ei kuulemma jutut unohdu, ne vaan jäävät kertomatta, ellei niistä kirjoiteta. Hah what a smartass.

Laitanks tähän koko reissun yhessä putkessa vai jaottelenks ne spotteihin, tjaa luulenpa, et spotteihin jaettuina teitin on helpompaa lukea sen sijasta, ku liikuttaisitte hiirtänne jokaisen sanan yli luettuanne ne.

Ekaks

Edellisenä iltana mami pakkaili (taaaas???????) reppua. Tarkastelin hyvin tarkkaan ja hyvin läheltä, et mitä kaikkee se pakkaili. Se ei laittanu mun lelujani reppuun, mitäs tämä ny on. Aikooko se pakata mun lelut erikseen toiseen kassiin vai samaan reppuun? Tämä asia tulee varmistaa, kunhan nukkuisimme yön yli. Joka tapauksessa oon tai oomme lähdössä jonnekin, sitä en vielä tiedä.
Sipsutan mamin viekkuun nukkumaan.

Tokaks

Aamu valkenee, aurinko juoksee taivaalle ja mami herää.... ennätysaikaisin!! ENNÄTYSaikaisin, siks ku normaalisti se nukkuu puoleen päivään saakka. Mäkään en kerenny silmiäni viel avata kun kuulin tarkoilla korvillani, miten mami alko liikkua, ku kännykän herätys herätti hänet. Salaa avasin silmäni ja katsoin mamia, hän alko liikkua enemmän omalla puolellaan sänkyä (niih, omalla puolellaan, ja mulla on tää toinen oma puoleni), käänty ja vääntäyty ylös. Hmm laittoiko se kännykkäherätyksen vain käydäkseen veskissä, no enivei, ei hullukaan tollasta tekis.

Seuraan silmilläni, mitä mami tekee. Se nousee ylös ja kuulen, ku se kävelee veskiin päin, sulkee oven ja kuulen veden valutuksen, jaah aamupesu menossa, peräti omaperäistä... tai eiku se onkin suihkussa. Korjaan asentoani OMALLA puolellani ja suljen simmuni, viel voi jatkaa unosia hetken. Näen unta *juoksen nurmikolla citykanien perässä ja saan yhden niistä kiinni niskasta, riepotan pikkuraukkaa ilmassa ja sit heitän pikkuraukan ilmaan katsellen miten se tekee kaaren pompahtaen takas maahan ja sit ottavan koivet alleen ja hyppivän kiire vilkkaan pakoon, naurahdan itselleni samalla ajatellen 'hupsu pikkuraukka luuli, et hotkaisisin sen suureen suuhuuni'...* säpsähdän hereille taas ku kuulen veskin oven käyvän. Mami oli tullut suihkusta pois itseään kuivatellen ja näyttäis siltä, et se aikois pukeutua. Kabbas vaan, tähän aikaan se jo pukeutuu. Tänään täytyy olla tiedossa jotakin erikoista, kun se tolleen siistiytyy ENNÄTYSaikaisin.
Mami tulee makkariin, heittää pyyhkeen kaapin ovelle kuivumaan ja noukkii kaapista tarvittavat vaatekappaleet pukien ne ylleen ja menee keittämään kahvia. Tiedän, et kohta kuuluu sanat 'Nata, ny ulos!' ja niinpäs kuuluukin. Nousen ylös ja tassuttelen laiskasti eteiseen katsoen mamia silmiin. Jaah panta laitetaan kaulaani ja kohta olemmekin jo ulkona mun aamuasioillani (PS. niihin ei sisälly suihkua). Hoidettuani asiani nostan kuonoani ilmaan ja haistelen raikasta aamuilmaa ja alan hämmästelemään, et mikä kiire mamilla on palata sisälle. Aih nyt muistankin, eilen se pakkasi reppuaan, ny heti sisälle katsomaan, mitä se aikoo tehdä seuraavaksi!

Kolmanneks

Astumme sisälle ja katson, miten mami kävelee keittiöön, ottaa ruokakuppini telineestä pöydälle ja avaa jääkaapin oven ottaen sieltä ruokapurkkini ja annostellen ruokaa kuppiini laittaen kupin takaisin telineeseen kehottaen mua syömään samalla ku se vaihtaa juomaveteni uuteen. Alan syömään, mut korvillani kuuntelen, mitä mami tekee taustalla. Se ottaa kaapista mukin, kaataa kahvia mukiin ja tallustaa olkkariin avaamaan tietokonettaan. Syön ruokani loppuun ja olen aikeissani mennä olkkariin ilmoittamaan mamille, et hey mie söin jo, mut yllätys yllätys, mami tuleekin mua vastaan puolessavälein ja sanoo antavansa mulle namini ny, kun kerran jo söin, 'hyvä tyttö' sanoo se viel. Ny en tajua. Tavallisesti meen mamin luokse, nostan tassuni mamin reidelle ja alan vaatimaan namia. Tämä on jotakin aivan tavatonta ny. Otan namin suuhuni katsellen mamia epäuskoisena. Oho, mitä se tekee ny? Se ottaa ruoka- ja vesikuppini telineestä, kaataa jämäveden veke ja pesee molemmat kupit kuivaten ne pyyhkeellä jälkeenpäin, laittaa kupit sisäkkäin ja kävelee makkariin, avaa repun vetskaria ja ahtaa kupit reppuun. Sit se alkaa poimia mun lelut lattialta pakaten ne reppuun. Ei siis kahta reppua, vaan yksi. Yksi reppu. Ja se tarkoittaa vain yhtä juttua. Olemme lähdössä - yhdessä - jonnekin. Hymyilen itselleni täysin tyytyväisenä, en siis joutuis jonnekin hoitolaan tällä kertaa. Mutta minne olimme lähdössä? Seuraava spotti.

Neljänneks

Mami laittaa repun selkäänsä, kehottaa mua tulemaan luokseen ja kiinnittää hihnan pantaani. Nyt näköjään olemme menossa mustalla hihnalla ulos. Musta hihna tarkoittaa, etten pääse 1,5 metriä kauemmaksi mamista, voi hirvitystä.
Lähdemme ulos ja käännyn siihen suuntaan, mihin tavallisesti käännymme, mut mami vetääkin hihnasta ja sanoo mulle 'Nata, emme ole menossa siihen suuntaan ny'. Käännyn mamin suuntaan ja alan kävellä sen perässä. Hämärä muistikuvani alkaa selkiintyä; ny tiedän, et olemme menossa bussipysäkille. Odotamme bussia ja ku se tulee, hyppäämme siihen ja olemme lähdössä jonnekin, vaan minne?
Makaan kauniisti bussissa mamin jalkojen juuressa ja odotan.
Hetken päästä mami kertoo pienellä äänellä, et ny hypätään seuraavalla pysäkillä pois bussista ja näin teemmekin.
Siellä on hurjasti ihmisiä ja autoja ja busseja, kävelemme niiden kaikkien ohi. Ihmettelen, et minne ollaan menossa. Mami sanoo, et eteenpäin vaan Nata. En kulje rauhallisesti, vaan poukkoilen edestakaisin ja mietin, et minne mun pitäisi mennä, parempi antaa mamin kävellä edellä.
Saavumme rautatieasemalle. Tai ainakin soli hirveen iso rakennus täynnä kuhisivia ihmityksiä tai nooo mä liiottelen nyt haha. Menemme lippukassalle ja mami ostaa liput meille. LIPUT MEILLE? Kuulen, miten täti selittää mamille lemmikkivaunusta ja et joutuisin matkustamaan lattialla. Mikäs toi tommonen ny on. Täti viel kurkkas tiskin yli ja katto mua. Kyllä, iso koira, eli matkustaa lattialla. Tottamaar moon iso koira, iso tyttökoira, ettäs tiedät!
Mami alkaa vetämään mua, koska en suostu liikkumaan. Elä ny mua vedä, emmä tästä mihinkään liiku. Liikunhan mä, onhan se vähän pakko ja kävelen hyvin hitaasti mamin perässä kuunnellen, miten mami sanoo tädille 'ensimmäinen junamatka Natalle, se jännittää vähän'. So what. Junamatka?
Menemme laiturille ja mami istuu penkille. Mä makaan sen vieressä maassa. Mamin vieressä istuu joku nuori mies sämpylää syöden ja hetken päästä mies kysyy mamilta, et saako jämäsämpylää antaa koiralle. Mami vastaa ettei, koska toi ei suostu syömään vierailla paikoilla. Mies nyökkää, nousee ylös ja kävelee roskakorin luokse ja heittää jämäsämpylän roskiin. Mitä helvattua, katson mamiin ajatellen, et hulluko oot ku annoit ton mennä viskaan ton herkullisen jämäsämpylän roskiin, mähän oisin voinu ton syödä, yhtenä kokonaisena palana vaan!

Viidenneks

Juna tulee laiturille. Mun häntä on koipieni välissä. Mua pelottaa. Paljon ihmityksiä ympärilläni. Ne nousee junaan. Mitä me aiotaan ny seuraavaks tehdä? Ahaa, mami nousee ylös ja kävelee kohti... junaa ja yhtä tiettyä vaunua, jonka kyljessä on koiran kuva. Oho, mäpä oon täällä suosittu, ku kuvani on jopa vaunun kylkeen laitettu. Vaunun ovi aukeaa ja ku mami on sanomaisillaan, et hyppää sisälle, hyppään jo sisälle ja käännyn viel katsomaan taakse, et tuleehan mami perässäni, ettei vaan aikonu jättää mua yksin, onhan mami ihmitys vaan eikä koira, eikä sen kuva ees oo (yhdenkään) vaunun kyljessä. Mami tulee perässäni ja alkaa raivata tiensä ihmitysten ohi etsien jotakin. Mitä se etsii? Näen istuimia joka puolella ja yritän päästä yhden penkin eteen lattialle, mut mami sanoo 'eiei tuo, väärä paikka'. Hetken päästä se sanoo, et tää paikka ja meen lattialle makaamaan.
Mami nostaa repun laukkutelineelle ja käy itsekin istumaan mua silittäen. Siinä vaan istumme ja hetken päästä alkaa kuulua junan ääntä. Juna alkaa liikkua.
Makaan lattialla pitkän, pitkän aikaa. Välillä mami sanoo mulle, et odota Nata nätisti siinä, ku mami käy tuolla ja se menee jonnekin, mut tulee aika pian takaisin.
Samassa vaunussa on kolme muuta koiraa. Ne haukkuvat kilpaa toisilleen, yks niistä on vasta neljän kuukauden ikäinen dalmatialaispentu, ja se koko ajan haluaa jokaikisen silittävän ja rapsuttavan sitä. Toinen on Rekun näkönen rekku, joka ei malta pysyä hiljaa siitä huolimatta vaikka emäntänsä käskee rekun olla hiljaa, silti kuulen, miten se syvältä rinnastaan murisee ja koittaa haukkua pitämällä kuonoaan kiinni. Kolmas oli joku terreri tai mikälie, joka ei muiden koirien kanssa ole, emäntänsä suojissa on vaan. Katson penkin alta takanamme olevaa nelikuukautista pentua ja mulkoilen sitä silmiin, kun se yrittää heittää kaiken leikiksi ja houkutella mua leikkimään kanssaan. Vaanpa en siitä piita, emmäenää, moon jo niin vanha *grin*
Ai joo, välillä mami selittää mulle, et ollaan menossa Kollin luokse, mä kuulemma tykkäisin kans siitä. Mikä ihmeen Kolli? Eihän se käy päinsäkään, et ollaan jollekin kollille menossa, ah se kuulemma onkin Kolli isolla Koolla. No pianpahan kummiskin näen, mitä eroa on pienellä ja isolla koolla.
Pitkän ajan päästä mami nousee taas ylös, tällä kertaa ottaen repun laukkutelineeltä ja laittaen sen selkäänsä irrottaen hihnani, joka on sidottu jalkatelineeseen. Tunnen, miten junan liikkuminen alkaa hidastua.

Kuudenneks

Juna pysähtyy. Ihmiset nousevat ylös ja poistuvat junasta. Mekin poistumme. Tai oikeastaan multa kestää pikku hetken, ennenku uskallan hypätä ulos laiturille. Mami maanittelee mua, mut lopulta vetää hihnastani niin, et mun on pakko hypätä ulos. Ei muuteskaan ollu sen isompi kaari ku minkä se pikkuraukka teki unessani.
Laituri on taas täynnä ihmityksiä. Katon, miten mami tähyilee ihmityksiä ja huomaa jonkun hieman kauempana, vilkuttaa sille iloisesti hymyillen ja alkaa kävellä sitä kohti. Tallustan perässä, kuinkas muutenkaan.
Kohtaamme sen jonkun ja kuulen mamin sanovan mulle 'sanopa hei Kollille'. Nostan päätäni katsoen ylös ja viel ylös kohdaten Kollin katseen ja käännän päätäni äkkiä toisaalle. Ei ei. Ei. Ei toi voi olla Kolli mikälieisollakoolla. Joudun kuitenkin seuraamaan, miten mami ja Kolli halailevat ja pussailevat. Sit lähemme kävelemään ihmitysjoukon lävitse. Kävelemme ja kävelemme. Mua pelottaa ja ihmetyttää tää kaikki. Näen ruohoa ja päästän veteni siihen. Aah mikä helpotus. Jatkamme matkaa bussipysäkille. Kiva bussi taas tulossa, näköjään. Nysse tulee ja hyppäämme siihen.
Pienen matkan köröttelemme ja sit jo olemmekin ulkona bussista. Menemme sisälle kerrostaloon ja näen portaita edessäni, mut mami vetääkin mua hihnasta ja sanoo, et ny mennään hissillä, eikä portaita.
Hissi oli ihme juttu mulle. Pienen pieni koppi, johon ahtaudumme ja painamme nappia ja koppi alkaa liikkua. Ihan ihme juttu.

Seitsemänneks

Olemme sisällä Kollin kotona. Alan tutkia paikkoja. Saan vettä ja ruokaa. Käyn ulkona mamin ja Kollin kanssa. Käymme välillä pidemmillä lenkeillä Kangaslammen lähettyvillä. Aah, pääsen kävelemään vapaana, son kivaa.
Olemme Kollin luona monta päivää. Teen sopin itselleni nojatuolien takana niin, et pääsen nojaamaan kylkeäni seinää vasten. Kolli nukkuu sängyssään, mami lattialla ja mä nojatuolien ja seinän välissä, et silleen, oikein kotoisaa ja pääsen valvomaan paikaltani, mitä kaikkea on tekeillä asunnossa. Kerran Kolli ja mami yrittää houkutella mua makaamaan lattiatyynyllä, mutten moiseen suostu.
Yöaikoina teen tarkastuskierrokseni, kävelen mamin yli ja sit tökin kuonolla tai tassullani Kollia ja koitan herättää sitä. Se herää, mut käskee mua takas maate, murrr.
Päiväsaikoina teen kans tarkastuskierrokseni todeten kaiken olevan hyvin ja palaan soppipaikalleni.
Se Kolli on kiva. Heti ekana päivänä, tunnin päästä saapumisestamme, meen sen luokse ja nuolaisen sen kättä. Me ollaan kavereita tarkoittaa se, jollet tiennyt.
Joidenkin päivien jälkeen, ku aurinko oli juossut taivaalle ja sen jälkeen taivaanrannan taakse monta kertaa, palaamme rautatieasemalle kaikkine rompsuinemme ja hyvästelemme Kollin. Hyppäämme junaan. Saavumme kotiin. Heittäydyn vuoteelle OMALLE puolelleni ja suljen simmuni samalla ku aurinko jälleen juoksee taivaanrannan taakse ja totean itselleni: Kolli on Kolli isolla Koolla. Son nähty ja varmistettu.

Nähdään pian taas, Kolli!

Moikka lukijat!

Ollaan nyt mamin kanssa reissussa Jyväskylässä. Kerromme lisää, kun olemme palanneet kotiin.

Lämmintä kesää teille kaikille.

Kevät tuli lähes huomaamatta, ainakin sinne, missä ennen asuttiin, mutta se oli jo hyvin pitkällä täällä, missä nyt asutaan. Mutta palatkaamme hiukan ajassa taaksepäin.

Laatikoita ilmestyi kotiimme, niitä oli hurjan monta ja joka huoneessa. Mami oli jälleen pakkaushommissa. Miten tutulta tuo homma nyt näyttikään. Tavarat siirtyivät kaapeista laatikkoihin pikku hiljaa. Pälyilin lelujeni perään, niitä ainakaan ei oltu vielä laitettu mihinkään laatikkoon. Olimmeko taas muuttohommissa, se ei ollut vielä selvinnyt minulle. Tiedän kyllä, milloin lähdetään vipeltämään, se on se hetki, jolloin lelut on pakattu kassiin ja siirretty autoon.

Monta päivää mami pakkaili tuskan hien kera ja pinosi pakatut laatikot jonnekin nurkkaan. Jonkin ajan kuluttua mummo ja pappa tulivat meille. Oho mikä odottamaton yllätys. En ollut nähnyt heitä vähään aikaan, ja oli mukava lähteä papan kanssa kävelylle ja kuunnella, mitä lintuja hän oli bongannut.
Useita laatikoita pääsi jatkoksi aikaisemmin pakattujen laatikkojen kanssa ja talo tuntui tyhjemmältä, mutta vielä kamelini lojui lattialla. Sitten mummo ja pappa lähtivät takaisin kotiinsa.

Lopulta koitti se päivä, jolloin tein sen havainnon, että mami pakkasi minun leluni kassiin, kantoi petit autoon ja petasi minulle paikan auton takapenkille.
'Nata, hyppää autoon' sanoi hän ja hyppäsin oitis. Ajelimme maantietä pitkin, mutta emme menneetkään asfalttitielle päin. Auto kääntyi aivan toiseen suuntaan, mutta tiesin oitis, minne olimme menossa. Olimme menossa Karin paikeille. Siellä nuo ihmiset taas joivat kahvia. Talon emäntä tuskaili siitä, kun talossa ei ollut sillä hetkellä yhtään pullaa tarjoiltavana kahvin kera, ja mami sanoi siihen... kääk, mitä hän sanoi?? 'Ei se haittaa, kahvi riittää mainiosti'. Kyllä tuo haittasi minua kovasti, hyvin kovasti. Pulla olisi ollut kovin tervetullut juuri nyt, eikös se aina ole. Tai unohtakaa tuo, Kari antoikin minulle herkullisen puruluun, joka hävisi äkkiä suuhuni.
He halailivat ja hyvästelivät toisiaan. Minuakin halailtiin ja sanottiin, että toivottavasti nähdään joskus, ja muistakaa lähettää kuvia. Mitä tämä tarkoitti. Oltiinko lähdössä jonnekin kauemmaksi? Olin aivan pihalla, mutta toivon mukaan omalla pihallani, jahka tämä kaikki sekamelska vain minullekin selviäisi.

Mentiin takaisin autoon ja niin lähdettiin. Kotvan päästä jo oltiinkin asfalttitiellä ja oltiin matkalla - jonnekin.
Vedin sikeitä takapenkillä ja välillä katselin maisemia ikkunasta. Sitten tulimmekin perille. Vähäkös näytti paikka hieman tutulta, mutta vielä tutummalta näytti se hahmo, joka tuli meitä vastaan parkkipaikalla. Se Oli Se Heppu, oi muistatteko kun kerroin Siitä Hepusta. Menimme hänen kotiinsa.

Joitakin päiviä ja öitä kului, kunnes lähdimme autolla jonnekin. Nyt tämä oli aivan outo paikka minulle. Kävelimme portaita ylös, ylös ja vielä ylös, sitten avautui ovi. Panin kuononi asialle, haistelin paikkoja ja ilmaa. Asunto oli aivan tyhjä lukuunottamatta kaikkia lelujani, jotka lojuivat lattialla. Kamelini oli jollakin ilveellä päässyt siihen outoon ja tyhjään asuntoon, kuten myös sorsani ja sammakkoni ja ja ja niin ne kaikki minun leluni, mitkä minulla nyt olikaan. Edelleen olin pihalla.

Olin Hepun luona, nukuin hänen tietokonepöytänsä alla mukavassa kolossa ja välillä katsoin ylös ja virnuilin itsekseni, kun huomasin, että miten Heppu yritti keskittyä tietokoneeseensa juuri sillä hetkellä, kun venyttelin jalkojani tai siirsin kroppaani toiselle puolelle.
Mami ei ollut siellä. Hän oli mennyt jonnekin, en tiennyt minne. Mutta hän tuli aina takaisin joitakin tunteja myöhemmin.

Then... we were again on our way somewhere... nousin taas autosta, sen samaisen kerrostalon pihalla, jossa kerran kävin. Noustiin samoja portaita ylös ja astuttiin samasta ovesta sisään. Nyt... kuononi rekisteröi aivoihini tuoksuja... ja eivätkös ne tuoksut olleetkin tuttuja. Hiippailin hitaasti sisään ja katselin ympärilleni. Keittiössä oli pöytä ja penkit, olkkarissa sohvat ja muut kalusteet, makkarissa sänky, ja ne kaikki olivat hyvin tuttuja minulle. Juoma- ja ruokakuppini olivat löytäneet uuden paikan keittiössä.

Hepunkin näin joka päivä, eikä enää ajeltu tuntikausia, siihen meni vain pari silmänräpäystä. Toisinaan Heppu tuli meille, ja siitäkös aina riemastuin. Mutta siitä en riemastunut, kun piti lähteä ulos. Antakees ku selitän. Eikös minulle pitäisi avata ovi niin, että voisin lähteä ulos asioilleni ilman, että joku olisi takanani kyttäämässä? Mutta näin vain käy; mami ottaa talutushihnan naulakosta ja kutsuu minua. Enpäs tule, en en en en. Jos pitää jonnekin mennä, niin tule ite hakemaan minut. Mami kiinnittää hihnan pantaani ja lähtee menemään ovelle (joka edelleen on kiinni). En lähde minnekään, en liikuta yhtääkään jalkaani, en edes nouse ylös. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnen kevyen nykäisyn. Nah, mitäköhän tuo nyt yrittää. Nyt se nykäisy tuntuu lujempana ja sitten vielä lujempana niin, että liu'un parketilla eteenpäin. Mulkaisen mamia ja nousen vastahakoisena ylös ja tallustelen ovelle, joka avautuu mamin käden avaamana. Siirrymme porras kerrallaan alaspäin, kunnes pääsemme ulko-ovelle ja ulos. Seuraan mamin ohjaamana ruohikolle, ja sitten teen asiani siellä, vielä kerran vilkuiltuani ympärilleni, ettei ketään vain näy, tai näkyyhän tuo mami, mutta koetan teeskennellä, ettei hän ole läsnä.

Useampia kertoja viikossa käymme mamin kanssa pitkällä lenkillä. Mami oli yhtenä päivänä löytänyt metsätien. Olin itsekin innoissani siitä, sillä pääsin silloin metsään talsimaan ja mustikkamättäitä haistelemaan. Metsä oli myös täynnä sivuille johtavia polkuja, joita pitkin oli jännä mennä, mutta parasta metsässä oli se, että saatoin mennä puun taakse asioilleni ilman, että kukaan näkisi. Ettekä sano tähän mitään, menettehän te ihmisetkin siihen koppiin asioillenne ja vieläpä suljette oven perässänne.
Metsätietä pitkin pääsimme myös koirapuistoon. Toisinaan puisto oli täynnä vieraita koiria, jotka kaikin keinoin koettivat leikkiä kanssani, mutta toisinaan se oli tyhjä. Kun se oli tyhjä, hyrisin vain tyytyväisyyttäni ja laskeuduin makaamaan maahan. Mutta kun siellä oli muita, jouduin hätistelemään niitä pois, kun ne jatkuvasti juoksentelivat perässäni.

Olimme siis muuttaneet tänne, ja jouduin sopeutumaan uusiin paikkoihin taas, mutta eiköhän tämä tästä ala sujua, olenhan nyt kotona.

Kesä on nyt parhaimmillaan, nautitaan siitä niin kauan kun vielä voimme!

Palaamme astialle.